Kiska on kiinni

Syyslukukausi on vasta alkanut ja jo nyt kuulen huolestuttavia kommentteja kasvatusalan kollegoiltani työuupumuksesta. Sainko sittenkään levättyä kesälomalla? Palasinko liian aikaisin kantamaan koko vastuun ja yrittämään selvitä sijaisten kanssa (luojan kiitos, että sijaisia sentään on!). Milloin kaikesta tuli näin läkähdyttävää?

Isäni kuoli tänä keväänä aivan yllättäen. Tilanne oli dramaattinen ja järkyttävä. Tunteet olivat sietämättömiä ja liian suuria tuntea. Siihen loppuivat työt kuin seinään. Minulla ei ollut mitään annettavaa. Ei ollut mitään, mistä ammentaa. Oli aika laittaa kiska kiinni.

Järkytys aiheutti sen, että koin olevani vain ja ainoastaan saantipuolella. Olin omassa kuplassani, hiljaisuudessa. Vetäydyin metsään, keskityin hetkessä olemiseen ja selviytymiseen. Maalasin, piirsin, tein kollaaseja, mitä vaan, mikä helpotti oloa. Ja se helpotti. Siinä hetkessä sanoin: Minun täytyy olla nyt taiteilija hetken. Kuuntelin ja keskityin omaan hyvinvointiini ja annoin periksi kaiken avun vastaanottamiselle.

Omassa arjessa vanhempana ja työssä sosiaalialalla fasilitoijana olen koko ajan antava osapuoli. Olen saatavilla muita varten. Suuntaan energiani ulospäin itsestäni. Muistelen nyt, miten hyvää minulle teki se, että kerta kaikkiaan olin hetken vain ja ainoastaan itseäni varten.

Usein tuntuu, että olen kuin kaivo, josta jaan vettä muille ja josta vesi käy vähiin. Veden pinta ei nouse, jos en laita kantta kaivon päälle ja sano, että tarjoilu on hetkeksi suljettu. Vain antamalla aikaa ja huomiota omille tarpeilleni, veden pinta voi nousta.

Voin olla muita varten vain, kun itselleni riittää myös raikasta vettä. Jos oma kaivoni vesi on tarjoiltu koko kylälle, ei ole enää mitään, mistä ammentaa. Tarvitaan lappua luukulle. KISKA ON KIINNI.

Useimmiten vanhempien uupumus johtuu jatkuvasta saatavilla olemisesta. Samoin kasvatus- ja sosiaalityön ammattilaisten työuupumus. Arjesta katoaa ilo ja ne asiat, jotka yleensä ovat mielekkäitä, tuntuvat pakkopullalta. Kohtaamisista tulee näytelmää, jossa yrität hymyillä hammasta purren.

Kun työsi on toisten palvelemista, on erityisen tärkeää pysähtyä ja suunnata kaikki huomio itseesi päin. Usein. Säännöllisesti. Me sanomme, ettei meillä ole aikaa siihen, mutta se päivä tulee, kun kiska sulkee luukkunsa pidemmäksi aikaa, jos emme huomioi suuntaa antamisesta saamiseen.

Koin syvän työuupumisen vuonna 2019. Olin muuttunut lempeästä kasvattajasta ja kohtaajasta tiuskivaksi tärkeilijäksi. Aloin tuntea kovaa painon tunnetta rinnassani. En jaksanut nousta rappusia tai käydä töiden jälkeen perheelleni kaupassa. En jaksanut oikeastaan mitään.

Vihdoin työterveyslääkärille mennessäni valittamaan rytmihäiriöistä lysähdin tuoliin ja sanoin, että taidan olla aika uupunut. Samalla todettiin anemia. Kun tulin lääkäristä sairasloman kanssa kotiin, lysähdin olohuoneen lattialle itkemään, enkä noussut siitä moneen tuntiin. Moneen päivään.

Olisihan minun pitänyt tunnistaa merkit, ajattelin. Olin uupunut kerran aiemminkin vuonna 2013, silloin täydelliseen äitiyteen. Silloin elämäni ajautui vielä pahempaan solmuun.

Mihin palaan, kun olen uupunut tai sairas? Kuvaan. Kuvan tekeminen on pelastusrenkaani. Kuvien katselu ja kuvan tekeminen ei ole minulle taidetta vaan parannusta. Yhteyttä intuitioon ja sielun ravintoon.

Teen taideterapeuttista työtä, koska olen itse kokenut syvästi, mikä merkitys kuvalla, itse tunteella kuvan tekemisestä on. Kuvalla itsellään ei aina ole merkitystä vaan rytmillä, yhteyden saamisella kehoon, tunteella kuvan tekemisen hetkellä. Tuosta hetkestä jää jälki ja se suurin jälki on kehossani. Sisälläni. Sydämeni rytmissä, keuhkojeni täyttymisessä ja tyhjentymisessä, elämän paluussa ytimeeni, tuntemuksiin sormen päissä, joissa pehmeä liitu muussaantuu kehon ja paperin kohdatessa. Siinä kohdassa tapahtuu lepo, kuuntelu, lempeys ja yhteys.

Mitä voit kokeilla juuri nyt? Rauhoittava aalto:

1. Ota paperia ja kynä. Se voi olla mainoslehtinen ja lähin kuulakärkikynä. Tai paperi ja pehmeät öljypastelliliidut. Mitä tahansa on helposti saatavilla.

2. Hengitä syvään muutaman kerran. Seuraa hengityksesi rytmiä eli keuhkojen täyttymistä ja tyhjentymistä.

3. Ala piirtää aaltoa hengityksesi rytmin mukaan. Hengitys on kuin meren aalto, joka kulkee merelle ja palaa rantaan. Kätesi tekee aaltoja paperille ylös ja alas tai sivulta sivulle.

4. Voit halutessasi vaihtaa piirtävää kättä tai piirtää aaltoja yhtä aikaa kahdella kädellä.

5. Kuuntele kehoasi, milloin olet valmis. Kuva voi näyttää sotkulta. Se on hyvä. Lopputuloksella ei ole mitään väliä. Voit halutessasi etsiä viivojen väliin muodostuneita pieniä koloja ja värittää niitä lopuksi.

6. Huomaatko, että sykkeesi on rauhallisempi kuin aloittaessa.
   

Olen löytänyt itselleni toimivia menetelmiä, joilla voin ENNALTAEHKÄISTÄ uupumista. Tunnistan, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa minuun ja milloin pitää jarruttaa. Osaan kuunnella erityisen herkkää hermostoani ja tulkita, milloin parasympaattinen hermostoni tarvitsee huomiotani. Osaan suojata korviani hälyltä. Kun ympäristömme on entistä pirstaleisempaa, mielemme tietotulvan täyttämää ja kehomme suorituskeskeisempää (kovemmin, nopeammin ja enemmän), ei ole ihme, että väsymme. Niin meidän kuuluukin.

Luin Eeva Kolun teoksen Korkeintaan vähän väsynyt – eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä juuri sellaisella hetkellä, että pystyin nyökyttelemään joka sivulla. Suurin ahaa-elämykseni tuli siinä kohtaa, kun minulle valkeni, että sitä palkintoa, jonka perässä olin vuosia juossut suorittamassa täydellistä työntekijää, täydellistä äitiyttä ja täydellistä elämää, EI OLE. Ei ole mitään maaliviivaa. Ei minulle ollut jaossa mitään pokaalia ylisuorittamisesta. Ymmärsin, että voin laittaa kiskan kiinni ja lopettaa tarjoilun, kun se on minulle hyväksi. Vain siten voin tarjoilla hyvää itselleni ja muille. (Jos et ole vielä lukenut Kolun kirjaa, lue. Jos et vielä ole sulkenut kiskaasi, kokeile.)